Sattuu syvälle sydämeen

Joulukuu on jo melkein ohitse ja edellisen tekstin kirjoittamisesta on kulunut jo melkein kuukausi! Nyt kuitenkin joulukiireet ovat ohitse ja minulla on hetki aikaa tälle blogille. Ehkä näitä postauksiakin alkaa tulemaan vähän tiheämmin kunhan vain pääsen alkuun! Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa teille aiheesta, jota ei usein huomata tai haluta huomata. Aiheesta, joka on nykypäivänä liiankin yleinen. Ja ennenkaikkea aiheesta, jolla voi helposti olla erittäin vakavia ja tuhoisia seurauksia. Tätä valitettavaa ja vakavaa asiaa kutsutaan nimellä kiusaaminen. Hetki sitten julkisuuteen pomppasi koulukiusatun pojan tekemä koskettava youtube-video, jossa hän kertoo omia tuntemuksiaan paperilapuille kirjoitettujen tekstien avulla. En tiedä onko tuo videolla esiintyvä poika oikeasti kiusattu, vai onko video tehty "ihan muuten vaan", mutta sen tiedän, että liian monella lapsella ja nuorella on samanlainen tarina.

Ajatellaanpas ensiksi asiaa kiusaajan näkökulmasta. Miksi joku haluaa kiusata? Ajattelevatko kiusaajat olevansa jollain tavalla parempia, tai luulevatko he saavansa enemmän huomiota kiusaamalla muita? Onko heillä itsellään jotain henkilökohtaista liittyen kiusattuun? Ovatko he kenties jostain kateellisia, tai haluaisivatko he olla kiusatun kaltaisia? Millä perusteella he ylipäätänsä valitsevat "kohteensa"?

Kiusaajia on monenlaisia. Yleensä kukaan ei yksin osallistu kiusaamiseen, vaan ns. pääkiusaajalla on usein tukenaan pieni porukka, joka auttaa kiusaamisessa. Lisäksi henkilöt, jotka eivät varsinaisesti osallistu itse kiusaamiseen, vaan yleensä vain seuraavat sivusta kiusaamista, voidaan laskea mukaan kiusaajiin. Heidän velvollisuutensa olisi puuttua asiaan, esimerkiksi puolustamalla kiusattua tai kertomalla asiasta jollekkin aikuiselle. Usein he eivät sitä kuitenkaan tee ja tällä tavoin osallistuvat kiusaamiseen niin sanottuina hiljaisina hyväksijöinä. Itse olen kuulunut juuri noihin viimeisiin. Hiljaisiin hyväksijöihin. Yläasteella luokallamme oli tyttö, jota kiusattiin. Kiusaamiseen osallistui melkein koko luokka. Kiusaaminen ei ollut millään tavalla fyysistä, tyttöä ei koskaan tönitty tai hakattu. Sen sijaan kiusaaminen oli henkistä, nimittelyä, huutelua, syrjintää. Luokallamme oli pari poikaa, jotka olivat ne ns. "pahimmat". Heidän suustaan tuli lähes jatkuvasti jonkulaista herjaa tyttöä kohtaan. Välillä tyttöä heiteltiin paperin tai kumin paloilla. Ruokailun jälkeen tytön laukku saatettiin piilottaa juuri niiden koulun "kingien" jalkojen taakse, jolloin erittäin hiljainen ja arka tyttö joutui odottamaan seuraavan tunnin alkamista ennenkuin uskalsi hakea laukkunsa. Näiden kahden pahimman kiusaajan lisäksi koko luokka oli mukana kiusaamisessa tavalla tai toisella. Usein muut vain nauroivat tytölle ja poikien keksimille konnuuksille. Kukaan ei ikinä pyytänyt poikia lopettamaan. Kukaan ei ikinä asettunut tytön puolelle. Kaikki vain seurasivat sivusta ja katsoivat miten tyttö joka aamu saapui kouluun pelokkaana, ja miten hän joutui toisten pilkan kohteeksi.

Muistan ensimmäiset päivät yläasteella. Olin iloinen kun sain tutustua uusiin kavereihin. Muistan miten ensimmäisinä päivinä menin juttelemaan tuon tytön kanssa ja yritin tehdä hänen kanssaan tuttavuutta. Tyttö oli kuitenkin kiusaajille tuttu jo ala-asteelta, joten häntä alettiin kiusaamaan melkein heti. Aluksi yritin olla tytön kaveri ja pitää hänen puoliaan, mutta pian tajusin, että jos jatkan sitä, pojat alkavat kiusaamaan myös minua. Niinpä käänsin tylysti selkäni tytölle ja lopetin hänen puolustamisensa. Katsoin sivusta miten hänen itsetuntonsa romahti, miten hän pelkäsi, miten hän itki. Annoin sen kaiken tapahtua. En koskaan pitänyt siitä mitä tytölle tehtiin, vaan olisin aina halunnut puolustaa tyttöä ja yrittää olla hänen kaveri. Hänen ainoa kaveri. Mutta ei. Niin raukkamaista kuin se onkin, en tehnyt mitään. Pelkäsin liikaa itseni puolesta. Ajattelin itseäni. En halunnut, että minua aletaan kiusaamaan. Säälittävää. Miten itsekäs minä olin. Vaikka en ikinä nimitellyt tyttöä tai tehnyt hänelle mitään jäyniä, olin yhtälailla kiusaaja kuin kaikki muutkin luokassamme. Olin kiusaaja, vaikka kuinka ajattelin, että haluan puolustaa tuota tyttöä ja vaikka minun kävi häntä niin kovasti sääliksi. Olen vieläkin vihainen itselleni, etten koskaan oikeasti asettunut tytön puolelle. Suojelin vain itseäni. Yläasteen loppupuolella tyttö sai kuitenkin pari uutta kaveria rinnakkaisluokalta. Tuntui niin hyvältä nähdä tuon tytön hymyilevän ensimmäistä kertaa koko yläasteen aikana. Olin helpottunut. Vaikka tyttöä kiusattiin yhä, hänellä oli nyt oma tukijoukkonsa.

Kiusatun kannalta kiusaaminen on hirveää. En ole itse joutunut ikinä kunnolla kiusaamisen kohteeksi, mutta tiedän monta jotka ovat. Kiusattu luultavasti miettii monesti, että miksi juuri minä. Miksi juuri minua kiusataan? Mitä olen tehnyt väärin? Se, että joku kiusaa, ei kuitenkaan koskaan, ei KOSKAAN ole kiusatun vika. Kenelläkään ei ole oikeutta tuhota toisten elämää. Kenelläkään ei ole varaa arvostella toisen ulkonäköä, tyyliä, tapoja, elämää, koulumenestystä, perhettä, luonetta, ei mitään! Jokaisella on oikeus hyvään ja onnelliseen elämään. Jokaisella on oikeus elää oma elämänsä omalla tavallaan, mutta kenelläkään, EI KENELLÄKÄÄN ole oikeutta tuhota toisen ihmisen elämää! Kukaan tässä maailmassa ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin kukaan muukaan. Kaikki ovat samalla viivalla.

Kiusaajat eivät varmaan tule ajatteleeksi, tai sitten heitä ei kiinnosta, että kiusaaminen -oli se sitten fyysistä tai henkistä tai vaikka molempia- jättää aina jonkunlaiset jäljet kiusattuun. Jotkut ihmiset, joita on lapsena kiusattu, muistavat sen vielä aikuisenakin. Jotkut saattavat pelätä sosiaalisia tilanteita, joillakin luottamus ihmisiin on saattanut kadota, joidenkin itsetunto on kadonnut lähes kokonaan... Pieneltäkin tuntuva kiusaaminen saattaa tuhota kiusatun koko elämän. Lisäksi kiusatut sairastuvat helposti esimerkiksi masennukseen tai kärsivät syömishäiriöstä tai mielenterverysongelmista. Joillekin kiusaaminen taas on yksinkertaisesti liikaa, jolloin heidän ainoa mahdollisuus on itsemurha. Tätäkö kiusaajat haluavat? Että kiusatut riistävät itseltään hengen? Tähänkö kiusaajat pyrkivät?

Surffailin yhtenä päivänä netissä ja löysin koulukiusatun tytön, Enkeli-Elisan tarinan. Elisa oli joutunut kestämään ankaraa koulukiusausta, mitä hän ei kuitenkaan enää jaksanut, vaan päätyi itsemurhaan. Elisan tarina on hyvä esimerkki siitä, mihin kiusaaminen voi johtaa. Se laitto ainakin minut ajattelemaanja pohtimaan tätä asiaa enemmän. Kiusaamiseen puututaan aivan liian vähän, eikä sitä usein oteta vakavasti. Mielestäni jokaiseen pienempäänkin tapaukseen tulisi puuttua. Jollekkin jo se yksi sana, tai yksi tönäisy saattaa olla liikaa. Elisan tarinaa pääset seuraamaan täältä. Sivulla on mm. otteita Elisan päiväkirjasta ja hänen vanhempien kirjoittama blogi Elisasta.

Toivon, että jokainen joka lukee tämän tai jonkun muun tähän liittyvän tekstin, tai joka seuraa Enkeli-Elisaa, alkaisi miettimään. Alkaisi miettimään ensinnäkin omaa käytöstään. Miten itse kohtelee muita ihmisiä. Onko joskus tehnyt tai sanonut jollekin jotain, jota katuu ja haluaisi pyytää anteeksi. Ja varsinkin kaikille vanhemmille/opettajille/ystäville: onko omassa lähipiirissäni joku, jota kiusataan? Onko minulta jäänyt jotain huomaamatta? Joskus niinkin lyhyt kysymys kuin: "mitä sinulle kuuluu?" voi olla merkittävä. Mielestäni kultainen sääntö, joka on perusperiaatteeltaan useimmissa uskonnoissa samanlainen, on tärkeä. "Kaikki minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille".

Joulun taikaa

Sieltä se joulukuu taas tuli. Tällä kertaa ilman lunta. Vietän tänä vuonna 17. jouluani. Eihän tuo 17 vuotta ole vielä kovinkaan paljoa, mutta sen aikana joulu ja oma käsitykseni siitä on muuttunut huimasti. Luulen että vuosien varrella se tulee muuttumaan vielä entisestään. Maailma muuttuu niin kovaa vauhtia.


Muistan kun olin vielä pieni tyttö. Joulun odotus oli niin jännittävää aikaa. Koko ajan piti yrittää olla mahdollisimman kiltisti, etteivät vain ikkunoissa kurkkivat tontut veisi viestiä Korvatunturille huonosti käyttäytyvästä tytöstä. Jo hyvissä ajoin ennen joulua selattiin läpi lukuisia lelulehtiä ja tehtiin pitkä pukin lista, joka sitten vietiin terassille tonttujen haettavaksi. Jokaisen päivän kohokohta oli joulukalenterin luukun avaaminen. Kalenterin luukkujen taakse kätketyt suklaanpalat vähenivät päivä päivältä muistuttaen siitä, että joulu olisi pian täällä. Pipareiden ja joulutorttujen leipominen oli yksi hauskimmista asioista mitä tiesin. Taikinaan painetut possut ja sydämet paistuivat uunissa tuoden samalla jouluista tuoksua kotiin. Vanhempani juoksivat kiireisinä paikasta toiseen joulua järjestellen, samalla kun me sisarustemme kanssa innoissamme odotimme päivää, jolloin saisimme avata viimeisenkin luukun joulukalenterista.

Kun tuo kauan odotettu 24. joulukuuta sitten viimein koitti, täyttyi vatsa ympäriinsä lentelevistä perhosista. Yleensä perhoset tulivat kyläilemään jo edellisenä yönä, joten yöunet saattoivat jäädä melko vähäiseksi. Kun viimein oli aamu, asteltiin unisia silmiä hieroen keittiöön, joka oli täyttynyt juuri paistetun kinkun tuoksusta. Perinteisen joulun aamiaisen, eli riisipuuron ja kiisselin jälkeen käytiin joulusaunassa. Joulusauna tuntui aina jotenkin erilaiselta. Olihan jouluaatto ja vasta aamupäivä.

Jouluaattoon kuului myös olennaisesti hautausmaalla  käyminen, ja muistokynttilän laskeminen isovanhempien haudalle. Muistan miten hienolta hautausmaa näyttikään, kun tuhannet kynttilät tuikkivat muistuttaen edesmenneistä ihmisistä. Oli hienoa asettaa kynttilä haudalle, ja toivottaa hyvää joulua mummalle ja vaarille. Sen jälkeen palattiin kotiin ja nautittiin koko perheen yhteinen jouluruoka. Pöytä notkui erilaisia jouluruokia; laatikoita, perunoita, salaatteja, kalaa, joulukinkkua... Jälkiruuaksi oli tarjolla vielä kakkuja, pipareita, torttuja ja tottakai myös glögiä. Vaikka en normaalisti niin jouluruuasta välittänytkään, niin jouluaattona jouluruoka oli vastustamattoman hyvää!


Kun ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtyä, vatsassa olevat perhoset melkeinpä sekosivat. Voi että sitä tunnetta kun istuimme sisarustemme kanssa nenät kiinni ikkunassa, ja näimme joulupukin kävelevän tietä pitkin. Juoksimme äkkiä istumaan sohvalle ja odottamaan jännittyneinä, kunnes pian ovelta kuului se perinteinen: "Onkos täällä kilttejä lapsia?" Oli niin hieno tunne, kun pukki nosti säkistään paketin, jossa luki oma nimi. Lopuksi vielä laulettiin pukille joululauluja ja sen jälkeen olikin aika hyvästellä pukki taas vuodeksi. Sitten alkoikin urakka, nimeltään pakettien avaaminen. Paketeista löytyi välillä jokin kauan toivomansa asia, mutta usein myös ihan täydellisiä yllätyksiä. Kaikki lahjat olivat kuitenkin aina mieluisia, ja seuraavat päivät kuluivatkin mukavasti uusilla hienoilla leluilla leikkiessä joulumuorin kutomat lämpimät villasukat jalassa.

Lapsuuden joulut olivat täynnä jännittävää odotusta. Kaikki tuntui niin suurelta ja ihmeelliseltä. Joulun kohokohta oli punanuttuisen joulupukin saapuminen ja lahjojen avaaminen. Nykyään kiireinen joulupukki ei enää käy meidän luonamme, vaan käyttää kallisarvoisen aikansa kiertämällä perheet, joissa on pieniä lapsia. Uskon, että niissä perheissä joulun riemu on samanlaista, mitä se oli omalla kohdallani kun olin pienempi. Nyt kun ikää on tullut enemmän käsitykseni joulusta on muuttunut jonkun verran. Enää pääasia ei ole lahjojen saaminen, vaan minulle on tullut tärkeiksi kaikenlainen joulun valmistelu; jouluvalot, joulusiivous, joulukorttien askartelu, leipominen, lahjojen paketoiminen ja ennenkaikkea se, kun saa olla koolla koko perheen voimin ja viettää aikaa yhdessä. Joulu on paljon muutakin kuin tontut, joulukuusi ja lahjat. Se on odottamisen aikaa. Odotamme Jeesuksen  syntymää. Lisäksi joulu merkitsee minulle rauhoittumisen ja rentoutumisen aikaa, jolloin saa unohtaa arjen murheet ja kiireet. Joulua seuraa vuoden vaihtuminen, joka on kuin eräänlainen uusi alku. Joulussa on taikaa!! Hyvää joulunodotusta! :)